maanantai 17. helmikuuta 2014

Riisikupillinen palkkana

Eettisyydestä on paljon puhuttu viime aikoina ja hyvä niin. Mun mielestä ei ole koskaan ollut, eikä ole tänä päivänäkään oikein, että meidän "halvat hinnat" perustuvat sihien, että se riistetään toisten selkänahasta.
En koe oikeaksi sitä, ettei työstä voida maksaa kunnollista palkkaa ja antaa sellaista ansiotasoa, että pärjää siinä maassa, jossa asuu.

Viikko sitten istuin auditoriossa kuuntelemassa maailmanmatkaajien kertomuksia mitä takapiha Kaukoidän t-paitatehtaalla näytti. Ja se mursi sydämeni. Kun mietin näitä ihmiskohtaloita, en voi kuin todeta, että olen hyvässä asemassa, jossa saan tehdä työni kunnolla, palkalla jolla tulen toimeen. Mutta moni ei tule palkallaan toimeen, ei täällä kotosuomessa kuin Bangladeshissäkään.

Seitsemisen vuotta sitten muutin pois vanhempieni luota, omaan kotiini. Ensi alkuun kaikki ihan hyvin, oli töitä ja näin edespäin. Suoritin ammattitutkinnon ja sain vakituisen työpaikan.
Huono puoli tässä työpaikassa oli se, että en saanut kuin kerran kahden vuoden aikana sen verran, että se olisi ylittänyt silloisen työmarkkinatuen rajan.
Ja työmarkkinatuki ei ole yhä mikään suuri, ei se ollut silloinkaan, joten voitte varmasti kuvitella etten ole vuosiin elänyt kunnollista palkansaajan elämää.

Tuolloin alkoi alamäki, ei ollut oikein koskaan rahaa, aina piti venyttää senttiä ja se lähinnä johti siihen, että kaikki turhat hankkeet ja ostokset jäivät. Tajusin tuossa viime syksynä, että jumaliste, en ole ostanut itselleni vuosiin mitään kunnollista. En vaatetta, enkä elektroniikkaa, puhumattakaan kodin piristämisestä huonekaluilla. Tähän kuitenkin joudun lisäämään, että työpisteen muutettua kaksion huoneista toiseen, jouduin ostamaan olohuoneen jakamiseen kaksi isohkoa hyllyä.
Lähes kaikki vaatteet ovat olleet kierrätettyjä kirpparilta, josta muuten saa hyvällä tuurilla jopa laput kiinni olevia UUSIA vaatteita! (No toisaalta, parempi sinne viedä kuin roskikseen heittää!)
Kengät ovat olleet uusia, jos olen niitä ostanut.

Mutta tajutessani tuon, mieleeni hiipi myös uutisoinnit vaateketjujen tehtaiden työntekijöiden työoloista. Ja kun tarkalleen ottaen mietin, niin siellä ihan oikeasti on 8-vuotiaita lapsia, jotka tekevät useita tunteja töitä kuusi-seitsemän päivää viikossa ja vain haaveilevat koulunkäynnistä. Palkat ovat hurjat muutaman euron kuukaudessa, oikein hyvällä tuurilla sitä saattaa kertyä muutamia kymmeniä euroja.

Tähän syyllistyvät niin isot merkkiliikkeet, kuin halpakauppoina tunnetut ketjut. Tämän jälkeen en ole halunnut edes tuhlata pienoisia pennosiani heidän liikkeisiin, mutta mitä enemmän näitä tutkin, niin sitä enemmän myös näitä väärinkäyttäjien yrityksiä tulee vastaan ja väärinkäytökset työntekijöistä tulee esille.
Pakko myöntää, että joskus se ahdistus on liian suuri käsiteltäväksi ja tekisi mieli vain unohtaa sen, mutta en enää voi. Tiedostan myös sen, että omilla valinnoillani voin auttaa ja vaikuttaa.
Tästä olenkin tullut päätöksen, että ruoka on sellainen jota en voi välttää ja näin kaupungissa se on lähes aina ostettava kaupasta, pyrin suosimaan luomua ja välttämään isojen ruokatehtaiden valikoimaa, tukemalla pieniä tuottajia (ongelmaksi kylläkin tässä muodostuu vielä ainakin toistaiseksi laktoositon ruokavalio, mutta koko ajan enemmän laktoosittomia tuotteita rantautuu valikoimiin).


Sikäli itse tuotteen valmistajana olen onnellisessa asemassa, kuin yrityksen sisäänostaja, että voin valita tuotteitteni raaka-aineiden toimittajat ja pyrin valitsemaan niitä suomalaisista yrityksistä ja suurin osa Cosechan tuotteissa käytettävistä raaka-aineista tulee suomalaisten yritysten kautta. Se on sitten ostajana minun valintani kenen yrityksistä ja minkälaisesta valikoimasta. Minun pitää myös ryhdistäytyä kysymään raaka-aineiden alkuperää, koska haluan että jokaisen tuotteen jalanjälki kankaiden valmistajasta ompelulankaan tulee sellaisista paikoista, joissa työntekijällä on mahdollisuus kunnolliseen ansiotuloon ja mahdollisuus järjestäytyä ja sitten valvoa omia työolojaan. Jos on mahdollista ostaa luomuna tuotettuja kankaita, ostan niitä. Jos on mahdollista saada bambu- tai hamppukangasta, on se huomattavasti parempi kankaan iiiihan alkupään tuottajille, kuin niiden kanssa työskenteleville sekä myös luonnolle, josta meidän tulisi myös pitää huolta, sillä tuhoamme sitä jokaisena sekuntina aivan liikaa.

Nykyiset AY-liikkeet ovat saanet paljon hyvää aikaiseksi esimerkiksi Bangladeshissä. Sinne saatiin viime vuoden lopusta sovittua minimipalkka, jolloin alimmatkin palkat nousivat vähintään 50 %. Vielä sinne tarvitsi saada sosiaalihuolto sekä pakollinen eläkejärjestelmä ja toivotaan, että he pian sen saisivat.

Tämä kuitenkin nostaa loppupään tuotteen hintaa, koska välistä vetäjiä on paljon ja monet ovat kovin ahneita (en edes keksi muuta selitystä sille, miksi ompelijan kuukausipalkka saattaa olla vain muutamia dollareita 12 - 16 tunnin työpäivistä, joita tehdään 6-7 kertaa viikossa).
Jolloin herääkin kysymys vastapainoksi:
Tarvitaanko me niin jumalattomasti vaatetta ja kulutustavaraa? Tarvitseeko meidän ostaa joka kuukausi kymmenen viidentoista euron paitaa ja käyttää niitä pari kertaa ja heittää mäkeen?
Emmekö voisi ostaa laatua hieman harvemmin, jolloin voisimme maksaa siitä hieman enemmän?
Onko meidän pakko ostaa joka hetki jotain, koska muoti ja valtamedia niin meille koko toitottavat?

Itse olen tullut lopputulokseen tilanteissa, joissa asiakas sanoo, että hänellä on jo niin paljon pussukoita, ettei tällä hetkellä tarvitse: 
"Hyvä, en haluakaan myydä pakolla. Sydämeni siinä vain särkyisi, jos tuotettani johon olen kuluttanut tuhottomasti aikaa sekä rahaa, ostetaan hetken mielenjohteesta, piilotetaan kaapinpohjalle ja parin vuoden päästä se heitetään käyttämättömänä roskikseen".

Kuva lainattu NYT-liitteen sivuilta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti