perjantai 7. helmikuuta 2014

Naiviudesta menestykseen?

Ensimmäinen kouluviikko hävisi kuin pilvi, joka haihtuu.
Ihan siis äärettömän nopeasti meni tämä viikko.

Voinen kuitenkin sanoa, ettei tällä viikolla niinkään mitään uutta tullut, ensi viikolla puuhataan liiketoimintasuunnitelmaa ja saadaan mahdollisesti yritysvieraitakin kyläilemään.

Jotenkin tuntuu hassulta istua kuuntelemssa niitä asioita, jotka ovat itselle jo aika selviä. Mitä haluan tehdä ja mikä on liiketoiminnan ydin, mutta toisaalt ei se ole huonoa istua mietiskelemässä mitä voimavaroja pitää olla niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisesti. Miettiä myös ihan niitä alkupään ideoita, vaikkakin jotkut asiat ovat minulle selviä kuin pläkki.

Aloitimme kuitenkin myös ensimmäisellä viikon tekemällä henkilökotaisen opetussuunnitelman. Siinä piti miettiä, minkälaisessa tilanteessa yritykseni on vuonna 2019.


Mietin tätä ja totesin, ettei Suomen markkinat tosiaan riitä, että haluan (ei pitää, vaan haluan) valloittaa myös Amerikan ja mahdollisesti myös Japanin markkinoita. Siihen kuitenkin tarvitaan hurjasti tietotaitoa ja aikaa, kun ei mikään rakennu päivässä.

Siitä tulikin ajatus, kuinka naiivina pienenä tyttösenä ajattelin kaksi ja puoli vuotta sitten ja kuinka se märkä rätti iskikään kasvoille. Toisaalta, ilman sitä naiivia uskoa en istuisi tässä kirjoittamassa tätä.
Olisin luovuttanut jo heti alkuun, kun todellisuudessa en tiennyt sitten lainkaan mihin pääni pistin.

Nyt tiedän edes osittain ja voinen kiittää näistä ihan oikeasti tätä reilua kahta vuotta. Nyt minulla on ihan oikeasti uskallusta, tietoa ja taitoa ryhtyä kokopäiväiseksi yrittäjäksi. Tämä osuuskunnan kautta työskentelyhän vain oli kokeilua, olisiko tästä oikeasti tuomaan minulle se leipä pöytää. Ja vihreältä näyttää, vaikka varmasti edessä on tunteiden vuoristorataa jo ihan pelkästään tämän koulutuksen aikana.

Ehkä omalla tavallani olen kyynistynyt siinä, että sanoisin helposti alalle aikovalle, että tämä on kovaa peliä, toisaalta se olisi halua suojella, mutta sitten. Jos minua olisi ollut joku varoittelemassa, jos minulle olisi joku tosissaan tullut sanomaan, että tämä vaatii henkisesti, fyysisesti ja taloudellisti todella paljon ja olisin uskonut sen, istuihin yhä miettimässä mitä teen. Joten ehkä katsellessani taaksepäin, tajuan sen, että jokaisen on mentävä se oma tie, jotta voi tajuta asioita. Ja ammattitaito syntyy vain tekemällä, oppimalla, tekemällä ja oppimalla.

Tästä päästään taas siihen, kuinka voisinkaan kiittää kaikkia, jotka ovat olleet tieni varrella, antaneet niin ruusuja kuin risuja, kasvattaneet minua tätä kohti. Kun muuten varmaan olisin eksynyt aivan väärälle alalle, olisin varmaankin onneton. Oli siis pienoinen lykky, että ostimme silloin huhtikuussa 2011 ensimmäisen ompelukoneeni, Toyota 4140:n.

Ja sitten on ihan pakko hehkuttaa, en voi enää pitää suutani kiinni!
Minulle tulee liittoni jäsenlehti, yleensä en lue pahemmin niitä, nytkin vain lähinnä selailin sitä ja silmiini pisti mainos SASKin solidaarisuuspäivistä. Kaveri oli juuri sillä viikolla pistänyt silmänsä erääseen puheen pitäjään. Pistin linkin päivistä kaverille ja huomenna aamusella starttaapi meidän auto kohti Hämeenlinnaa!


2 kommenttia:

  1. Miten en muka ole käynyt täällä aiemmin? Miten muka en ollut jo lukijapaneelissasi? Sinulla on hyviä kirjiotuksia, joita ilmeisen vähän käydään lukemassa.

    Sillä samalla naiiviudella minäkin yrittämisen aloitin. Jos olisin tiennyt silloin kaiken sen, mitä tiedän nyt, en olisi varmasti uskaltanut alkaa yrittäjäksi. Onneksi en tiennyt, onneksi aloin! Kun kaikki asiat tulevat pieninä erinä eteen, niistä kyllä selviää, vaikka yhteenvetona ne saattaisivat tuntua aika hurjalta paukulta.

    VastaaPoista
  2. Kiva, että löysit! Olet Susanna ehdottomasti ollutkin yksi minun suosikkibloggaamista avoimuutesi kautta ja siitä miten olet löytänyt sisusi. Olen huomannut usein, että kirjoituksissasi on paljon sellaista, joihin pystyn samaistumaan, mutta en ole vain tarpeeksi rohkea avatakseni sanaista arkkuani ja jätän kommentoimatta.

    Jos totta puhutaan, aloin vasta uskaltaa kirjoittaa asioista viime syksynä. Siihen asti minulle oli kymmeniä tekstejä piilossa, joita en uskaltanut julkaista. Olen totta puhuen totaalisen itsekriittinen ja herkkä ja jokainen ilmoitus kommentista, sähköposti tai muu yhteydenotto saa minut yhä vain pelkäämään sitä, että jumaliste nyt kaikki kaatuu! Mutta Cosechan myötä olen löytänyt myös onnistumisen, olen löytänyt sen ilon ja valon mikä siellä tunnelin päässä on ja vapauden.

    Ja olen myös todennut sen, että ONNEKSI en tiennyt eikä kukaan tullut sanomaan, että älä vain missään nimessä ja laittanut faktat peliin, koska sitä kautta en myöskään olisi löytänyt sisäistä tahtoani taistella vastaan. Ja tällainen "helppo" alku on minulla toiminut. En ole suurien riskien ottaja, tykkään rauhallisesti, tyynestä elämästä, jossa tiedän olevani turvassa. Vaikkakaan koskaan en tiedä koska tulee uusi tilaus... :)

    VastaaPoista